Englantilainen fiktio löysi taas itsensä – psykologisesta jännäristä

Muutama vuosi sitten tuntui, että brittidekkari oli jämähtänyt paikoilleen. Uusia merkittäviä menestystarinoita ei ainakaan kirjallisuuden puolella näyttänyt olevan tarjolla. Kun Colin Dexterin komisario Morse -sarja päättyi vuonna 1999, jäljelle toki jäi maineikas tv-sarja, joka on erilaisina mukaelmina (Komisario Lewis, Nuori Morse) jatkunut näihin päiviin saakka. Jännärikirjallisuuden valtikka näytti siirtyneen Skandinaviaan, jossa muun muassa Stieg Larsson, Jo Nesbø ja Liza Marklund veivät rikostarinoita uusille poluille (television Nordic noir -ilmiöstä puhumattakaan).

Kunnes tuli Nainen junassa. Paula Hawkinsin psykologinen trilleri alkoholisoituvasta naisesta, joka kulkee joka päivä junalla entisen kotitalonsa ohi ja seuraa ex-miehensä uutta perhe-elämää, osui
kultasuoneen. Vuonna 2015 ilmestynyt kirja ja siitä seuraavana vuonna tehty elokuvaversio (jossa tapahtumat oli siirretty Lontoosta New Yorkiin) edustavat 2010-luvun jännärimenestystä.

Chick noirista ja Hitchcockista psykologiseen trilleriin

Oikeastaan genren menestys oli käynnistynyt jo muutamaa vuotta aiemmin. Voidaan puhua anglo-vetoisesta lajityypistä, sillä nousu tapahtui yhtä aikaa Atlantin molemmin puolin. Yhdysvalloissa alkujaan vuonna 2012 ilmestynyt Gillian Flynnin Kiltti tyttö herätti huomiota myös Suomessa. Iso-Britanniassa noususta vastasi S. J. Watson esikoisteoksellaan Kun suljen silmäni, joka ilmestyi alkukielellä 2011. Sittemmin hittikirjailijoiden joukkoon on kivunnut myös Clare Mackintosh, jonka esikoisromaani Annoin sinun mennä ilmestyi suomeksi vuonna 2017.

Useimmat lajityypin kirjailijoista ovat olleet naisia (Watson on poikkeus), ja kirjoissa on käsitelty naisten pelkoja ja ahdituksia. Niinpä genrea on kutsuttu nimellä "chick noir", toisinaan on käytetty nimitystä avioliittotrilleri. Tällä hetkellä lajityypistä puhutaan neutraalimmin psykologisena trillerinä.

Annika Lius on kirjoituksessaan Ruumiin kulttuurin numerossa 4/2015 käsitellyt ansiokkaasti lajityypin nousua. Suosio liittyy toisaalta työn ja viivästyneen perheenmuodostamisen aiheuttamiin paineisiin ja toisaalta sosiaalisen median paljastuskulttuuriin. Tähän häpeän, pelon ja paljastumisen ilmapiiriin, joka tuntuu tihentyvän parisuhteisiin asetetuissa odotuksissa, on Liuksen mukaan helppo istuttaa "epäilyksen siemen": mitäpä jos kumppani ei olekaan aivan sitä, miltä tämä päällisin puolin vaikuttaa olevan?

Nostaisin tähän vielä kolmannen, brittiläiseen populaarikulttuurin perinteeseen liittyvän selityksen. Monet psykologisen trillerin edustajat ovat nimittäin yhtä lailla velkaa historialle kuin työelämän, sosiaalisen median ja parisuhdepaineiden alleviivaamalle nykyajalle. Lajityypin uusien menestyjien kohdalla muistetaan esimerkiksi aina mainita "hitchcockmainen jännitys". Englannista kotoisin ollut mutta Yhdysvalloissa maineensa huipulle noussut brittiohjaaja Alfred Hitchcock teki merkittävimmät työnsä 1950–1960-luvuilla, ja monista muista aikakauden jännäreistä poiketen ne ovat kestäneet hyvin. Osasyynä voi pitää mestarillisen juonenkuljetuksen ja jännityksen rakentamisen lisäksi esimerkiksi sitä, että Alfred Hitchcockin elokuvissa naisilla on vahva rooli eikä parisuhdepaineiltakaan vältytä...

Ei Britannia vaan Englanti

Hetkinen, huomaan puhuvani Britanniasta ja "brittiläisestä dekkarista". Otetaanpa hieman takaisin. Ilmaisu on harhaanjohtava. Tosiasiassa kyse on englantilaisesta dekkarista ja sen uudelleennoususta. Pienen hiljaiselon jälkeen ei oikeastaan ole yllätys, että se kiinnostaa jälleen. Syitä voidaan hakea brexitin nostattamasta kulttuurisesta vastaiskusta, mutta psykologisen trillerin nousu käynnistyi jo hyvän tovin ennen kuin Britannia päätti irtautua Euroopan unionista.

Kulttuurintutkija Andrew Blake kirjoittaa teoksessaan Harry Potterin ilmestys, että Englannilla on vain historiansa. Koko maata ei ole hallinnollisessa mielessä edes olemassa. Siinä missä Wales ja Skotlanti äänestivät vuonna 1998 rajoitetun autonomian puolesta ja muodostivat omat itsehallintonsa, Englannilla ei vieläkään ole kansallista hallitusta eikä englantilaisia parlamenttiedustajia. Poliittisesti ajatellen Englantia ei ole olemassa, on vain Britannia. Historioitsija Benedict Andersonin kuuluisaa määritelmää lainaten Englantia voidaankin pitää kuviteltuna kansakuntana, joka täytyy kertoa yhä uudestaan ja uudestaan.

Tässä kuvittelemisen kuvaelmassa olennaista roolia ovat kasvavassa määrin näytelleet menneisyys ja populaarikulttuuri ja ennen kaikkea niiden välinen liitto. Populaarifiktion avulla kansakuntaa pidetään ylpeänä pystyssä. James Bond saattaa vaikuttaa dynaamiselta sankarilta, mutta englantilaisuuden kehikossa hän edustaa sellaisia menneisyyden ihanteita kuten imperiumin ylivalta ja verraton maskuliinisuus, joiden olisi jo luullut kadonneen maailmankartalta. Harry Potter -ilmiössä tämä kaikki huipentui: englantilaisuus oli samalla nostalgista ja muodikasta. Se nojautui "maagiseen lapsuuteen", taianomaisuutta hyödyntävään lastenfiktion perinteeseen, jota Englannissa on osaattu vaalia, ja myi uudessa muodossa käsittämättömän hyvin. Ja myy edelleen.

Millaista uusi englantilainen psykojännäri sitten on? Otetaanpa pari esimerkkiä, edellä mainitut S. J. Watson ja Clare Mackintosh.

S. J. Watson

Englantilaiskirjailija S. J. Watsonin Kun suljen silmäni oli viitisen vuotta sitten maailmanlaajuinen menestysteos niin myyntilistoilla kuin arvostelupalstoilla. Yksinkertaiseen ideaan nojaava ja taitavasti toteutettu tarina naisesta, joka aamuisin herätessään ei muista mitään edellisestä elämästään, sisälsi runsaasti mysteerin ja uhan varaan rakentuvaa jännitystä. 

Watsonin toinen teos, niin ikään kehuja niittänyt Kaksoiselämä edustaa ainakin alkumetreillä perinteisempää rikosromaania. Päähenkilönä on lontoolainen valokuvaaja ja perheenäiti Julia, joka ryhtyy selvittämään Pariisissa asuneen pikkusiskonsa Katen väkivaltaista kuolemaa. Julia pääsee tutkimuksissaan eteenpäin seuraamalla internetin deittisivun jälkiä.

Debyyttiromaanin tavoin tarjolla on henkilövetoinen tarina, jossa salaisuuksia keritään auki kerros kerrokselta. Päähenkilö on onnellisesti naimisissa kirurgimiehensä kanssa, mutta totuutta etsiessään hän sotkeutuu sekä suruunsa että intohimoihinsa. Eikä vaaratilanteiltakaan vältytä.

On aina hämmentävää lukea ihmisestä, joka tekee toisin kuin ajattelee. Sellaisen ihmisen S. J. Watson on kuitenkin luonut ja vieläpä taitavasti. Watson on perinteinen yhden näkökulman ja yksinkertaisten lauseiden mies, mutta kuvaus osuu ja uppoaa. Teoksesta kasvaa intensiivinen rikosdraama, vaikka murhan motiivi jääkin hieman epäselväksi.

Watsonin romaania on verrattu Gillian Flynnin dekkareihin ja Fifty Shades of Greyhin. Yhtä hyvin teoksessa kuuluu kaikuja noir-tarinoiden avioliittodraamoista, Patricia Highsmithin syyllisyysjännäreistä, Margaret Atwoodin proosasta ja mikä ettei Hitchcockista tai 1980-luvun Hollywoodin vainoojaelokuvista. Lopputulos on toisaalta jäljittelemätön, toisaalta se edustaa jatkumoa psykologisen rikosromaanin parhaisiin perinteisiin.

 

Clare Mackintosh

Clare Mackintoshin alkujaan vuonna 2014 ilmestynyt esikoisromaani Annoin sinun mennä sijoittuu Bristoliin ja lähtee liikkeelle traagisesti. Auto ajaa viisivuotiaan Jacobin hengiltä äidin silmien alla, ja tuntematon kuljettaja pakenee paikalta. Pojan kuoleman jälkeen kirjan päähenkilö Jenna Gray vetäytyy walesilaiseen merenrantamökkiin, jossa hän yrittää turhaan löytää rauhaa traumatisoituneelle mielelleen.

Samaan aikaan Bristolissa rikoskomisario Ray Stevens turhautuu tutkimusryhmänsä kanssa tapauksen selvittelyssä. Sitten tulee yllätyskäänne, jonka jälkeen koko tarinan luonne muuttuu.

Yhteistä monille psykologisen trillerin nykyteoksille on lähes katatoniseen tilaan vaipunut naispäähenkilö. Voimaannuttavia elämänpilkahduksia ei ole tarjolla kuin nimeksi, tässä tapauksessa valokuvaaminen ja uusi ihastuminen, ja jos niihin tartutaan, hengenlähtö on lähellä.

Kirjailijaksi ryhtynyt entinen poliisi Clare Mackintosh osaa ruotia nitiseviä ihmissuhteita ja niiden valta-asetelmia. Päähenkilön psykofyysinen lamaannus yhdistettynä jännityselementteihin on paikoin piinaavaa luettavaa, mutta onneksi kirjailijalla on juonenpunonta hallussa. Nettipalautteiden perusteella tarinan yllätyskäänne on lyönyt lukijat ällikällä.

Lisälukemista

Andrew Blake: Harry Potterin ilmestys. Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa. Vastapaino 2004.

Annika Lius: Paholainen pukeutuu pyjamaan. Ruumiin kulttuuri 4/2015, 42–47.

Laajemmat arvioni S. J. Watsonin ja Clare Mackintoshin kirjoista löytyvät Ruumiin kulttuurin numeroista 4/2015 ja 1/2017.