Mika Waltari kirjoitti Palmut ja Mauri Sariola
Susikosket. Eeva Tenhunen sovelsi klassista murhamysteeriä ja Matti Yrjänä
Joensuu näytti poliisiromaanin suuntaviivat. Suomalaisen rikoskirjallisuuden käännekohdat
on kartoitettu hyvin, mutta millä perustein kirjoja oikein on arvioitu?
Suomen dekkariseura julkaisee Ruumiin kulttuuri -nimistä lehteä. Sen pitkäaikaisimpiin ja
suosituimpiin palstoihin kuuluu Kirjakäräjät. Vuodesta 1984 lähtien käräjillä
on annettu tuomiot noin 4 000 kirjalle. Arvioiden kirjoittajia on ollut
kymmenittäin.
Kirjakäräjät on monumentaalinen esimerkki dekkariin
liittyvästä kansalaisaktiivisuudesta ja samalla muistutus suomalaisten
pienlehtien resurssitodellisuudesta. Arvioista ei ole mahdollista maksaa
kirjoituspalkkioita. Toisaalta Suomessa tuskin kukaan on koskaan ansainnut leipänsä
laatimalla dekkarikritiikkejä.
Eikä näytä, että näin tulisi käymään jatkossakaan.
1980-luku saattoi olla kirjallisuuskritiikin kulta-aikaa
sanoma- ja aikakauslehdissä, ainakin määrällisesti. Sen jälkeen ensin
talouslama ja sitten digitalisaatio verottivat arvostelupalstoja. Dekkarin
osalta kehitys on ollut kummallista: kirjoja on tarjolla entistä enemmän, mutta
punnittua ammattikritiikkiä koko ajan vähemmän.
Tässä kirjoituksessa väitän, että dekkarikritiikillä on
ollut ja on edelleen väliä. Pohdin kritiikin historian kautta dekkarin
arvottamisen syntyä ja perusteita. Mitä Suomessa tapahtui ennen Kirjakäräjiä ja
nykyistä dekkaribuumia?
 |
| Mika Waltarin esikoisdekkari vuodelta 1939 on yksi kiitellyimpiä ja rakastetuimpia rikoskirjallisuuden teoksia Suomessa. Vuonna 1998 kustantaja julkaisi siitä yhdeksännen painoksen. |
Onko tämä hyvä dekkari?
Perinteinen työohje kirja-arvostelijalle pohjautuu kolmivaiheiseen
malliin: kuvaile – tulkitse – arvota. (Varpio 1977, 45) Ensin esitellään
lyhyesti keskeiset seikat kuten kirjan aihe, lajityyppiyhteys ja kirjailijan
meriitit. Sen jälkeen eritellään kerrontatapaa, henkilöhahmoja ja mahdollisesti
muita oleellisia seikkoja, esimerkiksi tapahtumaympäristön roolia. Lopuksi julistetaan
tuomio.
Mallissa on omat mekanistisuuteen liittyvät vaaransa,
eivätkä arvostelijat onneksi ole käyttäneet sitä orjallisesti. On kuitenkin
yksi kysymys, jonka jokainen arvioija joutuu kohtaamaan. Onko tämä hyvä dekkari?
Dekkarikritiikin taustalla vaikuttaa erilaisia arvottamisen
perinteitä. Ne liittyvät yhtäältä yleisiin kirjallisuusihanteisiin ja toisaalta
dekkarin omaan luonteeseen. Perinteet voidaan tiivistää kahteen lausumaan.
Ensinnäkin kirja on hyvä, jos se täyttää tietyt esteettiset kriteerit. Kyse on
kielestä, kerrontatavasta ja rakenteesta, käytännössä siitä, miten tarina muotoillaan.
Toisekseen kirja on hyvä, jos se tarjoaa merkittävää sisältöä. Lähtökohtaisesti
tämä ei ole ongelma dekkarille. Sen keskeiset aiheet rikos ja kuolema kuuluvat
ihmisyyskysymyksien raskaaseen sarjaan. Olennaista hyvän jännärin arvottamisperinteessä
onkin, miten esteettinen näkökulma kietoutuu sisältönäkökulmaan.
On kolmaskin lausuma, joka ei niinkään määritä kritiikkiä
vaan johon kritiikki on joutunut ottamaan kantaa. Nimittäin jos suuri joukko
ihmisiä pitää kirjasta, kirjan on oltava hyvä, eikö niin?
Kirjallisuuskritiikissä vastaus on usein ollut ei. Mielenkiintoista
kyllä eräs suosion piirre on kuitenkin saattanut kohottaa kirjan arvoa – siitä
lisää tuonnempana.
Dekkarikritiikin synty
Suomessa kirjallisuuskritiikin juuret ulottuvat 1800-luvun
kirjallisten seurojen toimintaan. (Ks. Varpio 1977, 20–24; Pennanen 1970) Dekkarit
puolestaan alkoivat vallata kirjamarkkinoita 1900-luvun alussa. Vasta sen
jälkeen alkoi tulla dekkarikritiikkiä.
Dekkareita koskeva kirjoittelu oli pitkään satunnaista.
Poikkeuksen muodosti Kirjastolehden
yhteydessä julkaistu Arvosteleva
kirjaluettelo, joka sisälsi kirjastohankintojen tueksi laadittuja lyhyitä arvioita.
Vuosina 1908–1988 ilmestynyt luettelo näytteli kirjastojen luvatussa maassa suurta
roolia aina 1970-luvulle asti.
Eija Eskolan tutkimuksen mukaan Arvosteleva kirjaluettelo suosi alkuvuosikymmeninä "terveitä"
ja kasvatuksellisia tarinoita. Suhtautuminen dekkareihin oli vaihtelevaa. Arthur
Conan Doylen kirjoittamien Sherlock Holmes -kertomusten nokkelat juonet ja
oikeudenmukaiset ratkaisut herättivät kiitosta. Agatha Christien kirjoihin
suhtauduttiin varauksellisesti, mutta esimerkiksi Kello 9.10 (eli Roger
Ackroydin murha) sai kehuja taitavasta sommittelusta ja yllättävästä loppukäänteestä.
(Eskola 2004, 57–67, 85–86)
Kun kirjastonhoitaja Ahti P. Suhonen vuonna 1937 aloitti
lehden kirjoittajana ja keskittyi salapoliisiromaaneihin, näkökulma muuttui
suopeammaksi. Dekkareita jopa suositeltiin kirjastoihin. (Eskola 2004, 86)
Sotavuosina kotimaisia dekkareita ilmestyi runsaasti, ja
niihin kuten viihdekulttuuriin muutenkin suhtauduttiin myönteisesti. Dekkarit
miellettiin ajanvietekirjallisuudeksi, jolla oli oma rationaalisuutta
painottava muoto-oppinsa ja jossa sisällön painavuudeksi riitti, että paha sai
palkkansa ja yhteiskuntajärjestys säilyi. Arvosteluissa toki muistettiin
mainita, että laatukirjallisuus on asia erikseen.
Kansainvälisen tason Waltari
Sotavuosien kukoistuskausi käynnistyi, kun Mika Waltari
voitti vuonna 1939 pohjoismaisen salapoliisikirjoituskilpailun Suomen osuuden romaanillaan
Kuka murhasi rouva Skrofin. Esikoisdekkari
ja sitä seurannut Komisario Palmun
erehdys saivat runsaasti kehuja.
Waltarin kohdalla ja monissa myöhemmissäkin tapauksissa
toistuu eräs kriitikoita miellyttänyt seikka: kansainvälinen taso. Maaseudun tulevaisuuden mukaan
kotimainen salapoliisikirjallisuus oli saanut Waltarista "kansainvälisiä
mittoja täyttävän kulmakivensä." Rauno Sara puolestaan väitti Suomalainen Suomi -aikakauslehdessä, ettei
Waltari yltänyt englantilaisten huippujen tasolle mutta pohjoismaisessa kisassa
tämä oli ylivoimainen muihinkin kuin kotimaisiin kilpailijoihin nähden.
 |
| Arvostelijoiden mukaan Mika Waltarin kaksi ensimmäistä Palmu-romaania 1940-luvun vaihteessa kestivät vertailun alan parhaiden kansainvälisten nimien kuten Agatha Christien ja Ellery Queenin rinnalla. Kuva: Seura. |
Ilo oli lyhytaikainen. Waltari keskittyi historiallisiin
romaaneihin, ja dekkaribuumi lopahti muutenkin. Vilho Helasen isänmaalliset jännärit
vetosivat muutaman vuoden ajan oikeistohenkisiin kriitikoihin. (Arvas 2009,
48–53) Vasemmistolehdissä niistä ei innostuttu kuten ei vielä tässä vaiheessa
dekkarikirjallisuudesta muutenkaan.
 |
| Vasemmistolainen Suomen Sosialidemokraatti valitti dekkarin tason laskua 18.7.1949. |
1950-luku oli kotimaisen dekkarin pula-aikaa. Käännösteoksia
kyllä ilmestyi, ja niistä kirjoitettiin säännöllisesti, usein suopeasti, sillä
sota-aika oli jättänyt jälkeensä positiivisen aallon populaarikirjallisuutta
kohtaan. Lisäksi kentälle oli tullut suosittuja kirjailijoita kuten Quentin
Patrick, jonka romaaneissa arvoitustarina sai seurakseen kriitikoita
miellyttäneitä psykologisia jännitteitä.
Kotimaisen jännärin osalta tilanne muuttui vuonna 1956, kun toimittaja
Mauri Sariolan esikoisdekkari Laukausten
hinta ilmestyi.
Kaksijakoinen Sariola
Mauri Sariola muistetaan parhaiten romaaneista, jotka
kertovat komisario Olavi Susikosken tutkimuksista. Yhtä lailla mieleen on
jäänyt maine kirjailijana, jota lukijat rakastivat ja kriitikot haukkuivat.
Maine on osin vääristynyt, kuten esimerkiksi dekkarihistorioitsija
Timo Kukkola on osoittanut. Ensimmäiset Susikoski-teokset saivat kriitikot
puhkeamaan ylistyslauluihin. Helsingin
Sanomien Kai Laitinen ja Toini Havu melkeinpä näkivät Sariolan lajin
pelastajana. Laitinen kirjoitti Sariolan esikoisdekkarista, että kyseessä on
enemmän poliisiromaani kuin kuva-arvoituksen kaltainen salapoliisiromaani.
 |
|
Kansalliskirjastossa sijaitseva kirja-arvostelujen
korttiluettelo osoittaa, että Mauri Sariola
herätti lehdistössä runsaasti huomiota jo ensimmäisillä teoksillaan. Kuva: Janne Mäkelä. |
Sariola ei ollut ensimmäinen suomalaiskirjailija, joka
kuvasi arkista poliisityötä. Esimerkiksi Hugo Nousiaisen dokumentaarinen
romaani Yöpäivystäjä (1949) oli Etelä-Suomen Sanomien mukaan
"harras tunnustus suomalaiselle poliisille." Siinä missä Nousiainen
jätti jännäreiden kirjoittamisen, Sariola väsäsi nopeaan tahtiin useita kertomuksia.
Ne myivät erinomaisesti. Vuonna 1961 Rikospoliisien liitto myönsi hänelle kunnianosoituksen
ammattikunnan työn kuvaamisesta.
Muutamaa vuotta myöhemmin Sariolaa kuitenkin jo ruoskittiin
olan takaa. Mitä oikein tapahtui?
 |
| Mauri Sariola sai vielä 1960-luvun vaihteessa kehuja romaaneistaan. Myöhemmin vastaan tuli kovaa kritiikkiä. Kuva: Wikipedia. |
Yleisen käsityksen mukaan varsinkin Susikoski-tarinoiden taso heikkeni, ja taisipa kirjailija itsekin kyllästyä sankariinsa. Kriitikot toivoivat Sariolalta laadukkaampaa jälkeä. Yhtä lailla vaikutti se, että kirjallisuuden, kulttuurin ja myös kritiikin kentät ja samalla käsitykset realismista muuttuivat.
Sariolalla oli vaikeuksia hyväksyä ajan uusia ilmiöitä,
kuten nuorisokulttuurin ilmaisuja, tasa-arvovaatimuksia ja vasemmistoliikkeen
nousua. Kriitikot peilasivat Sariolan konservatiivista maailmankuvaa näihin
muutoksiin. "Hän ilmaisee rehellisesti syvän epämieltymyksensä tiettyjä
yhteiskunnallisia katsomuksia kohtaan, mutta sanoma jää propagandan
asteelle", kirjoitti Helsingin
Sanomien Anja Kosonen vuonna 1970 romaanista Susikoski virittää ansan. Kirjailijan juonenkulkutaitoja saatettiin
toki edelleen kehua.
Kyllä Sariolakin uudistui, hän muun muassa sijoitti
tarinoita ulkomaille. Sellainen edusti realismia omalla tavallaan: Suomi vaurastui,
ihmiset matkustelivat entistä enemmän. Sariolan kuvauksessa oli kuitenkin kriitikoiden
mielestä enemmän luksusturismin makua kuin aitoa avautumista
kansainvälisyyteen.
Tenhusesta Joensuuhun
Erilaisten lukijaäänestysten perusteella Eeva Tenhunen on kestänyt paremmin aikaa kuin Mauri Sariola. Harvakseltaan kirjoja julkaissut Tenhunen tunnetaan etenkin vuonna 1964 ilmestyneestä esikoisdekkaristaan Mustat kalat. Se herätti kehuja jo ilmestyessään. Ilta-Sanomien mukaan kyseessä oli yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisia rikosromaaneja. Arvostelevan kirjaluettelon Kerttu Mannisen mukaan upea linnamainen miljöö, ihmiskuvaus ja nokkelat ratkaisut puolsivat sitä, että kirja "kelpaa kirjastoihinkin".
Kirjailijan suurena ansiona nähtiin se, että ulkomaisista esikuvista tuttu klassinen murhamysteeri oli onnistuttu istuttamaan suomalaiseen maalaisympäristöön. Tenhusen arvottamisessa painoi siis sama piirre kuin Mika Waltarin Palmu-romaanien kohdalla, vertailu kansainvälisiin esikuviin.
Yleisesti ottaen kirjallisuuskritiikissä painopiste alkoi
1960-luvulla siirtyä esteettisestä arvostelusta sisältöanalyysiin. (Pennanen
1970) Dekkarikritiikissä saatettiin silti edelleen arvostaa muoto-opillisia
hyveitä.
Matti Yrjänä Joensuun kirjojen vastaanotto 1970-luvulla oli
hyvä esimerkki uudenlaisen realismin ja vanhan muoto-opin sovittamisesta. Joensuu
on jäänyt mieleen poliisiromaanin taitajana, jonka Harjunpää-sarjaa kehuttiin
maasta taivaisiin. Kirjailijan tuotantoa tutkineen Voitto Ruohosen mukaan kirjojen
vastaanotto oli kuitenkin ristiriitainen.
Ensimmäiset Harjunpää-romaanit saivat kiitosta realistisesta
otteesta ja sujuvasta kielestä. Kirjailijan oma poliisitausta toi sisällölle
uskottavuutta. "Harjunpää on sitä mitä Susikosken olisi toivonut olevan jo
kauan sitten", Erkka Lehtola kirjoitti Aamulehdessä
vuonna 1976. Toisaalta moniääninen kerronta, psykologisoiva ote ja
sosiaalisten ongelmien korostaminen häiritsivät monia arvioijia.
Kenties Joensuu alkuun hapuili ja sitten paransi otettaan,
mutta kyllä myös rikoskirjallisuus muuttui. Yhtenä esimerkkinä moniääninen
kerronta vakiintui dekkareissa näkyväksi kerrontatavaksi vasta vuosia Joensuun
esikoisteoksen jälkeen.
Hyväksy ja arvostele
Jos nykyiselle dekkarikritiikille pitäisi valita syntyajankohta,
hyvä ehdokas olisi Eila Pennasen pitkä artikkeli kirjallisuuslehti Parnassossa vuonna 1969. Pennanen eritteli
siinä kiihkottomasti Mauri Sariolan kertomuksien piirteitä, kuten sotaa,
lihavuutta ja matkailua. Samoihin aikoihin Pennanen hahmotteli suomalaisen
dekkarin ja myös kirjallisuuskritiikin historiaa.
 |
| "Kriitikon tyyppi ei enää ole esteetikko vaan yhteiskunnallinen taistelija", kirjoitti Suomen lähihistorian merkittävimpiin kulttuurivaikuttajiin lukeutunut Eila Pennanen vuonna 1970. Kuva: Wikipedia. |
1970-luvun kulttuurikeskusteluissa puhuttiin paljon
"roskakirjallisuudesta", ja dekkarikin sai siitä osansa. Toisaalta kritiikin
kentällä vaikutti kirjoittajia, jotka suhtautuivat rikoskirjallisuuteen ja sen
historiaan vakavasti, Eila Pennasen ohella esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin kulttuuritoimittaja Risto Hannula ja Kalevaan kirjoittanut Timo Kukkola.
Uusi kriitikko- ja lukijapolvi vaati dekkarille hyväksyntää
mutta osasi tarpeen tullen myös arvostella intohimonsa kohdetta. Yhtenä
tuloksena tästä liikehdinnästä syntyi Suomen dekkariseura vuonna 1984.
1980-luvun dekkariliike on oma tarinansa, jota ei ole tässä
mahdollista avata. Pääväitteeni on, että "hyvän dekkarin" perusta muotoutui
ennen tätä murrosta. Esteettisessä näkökulmassa painotettiin dekkarin muoto-oppia
kuten juonen sommittelua ja jännityksen rakentamista, mutta samalla niin
sanotusta laatukirjallisuudesta mukaan valui ilmaisuun liittyviä vaatimuksia. Kritiikissä
arvostettiin sitä, jos kirjailija osasi luoda eri aikatasoja ja ongelmakeskeisiä
henkilöitä.
Sisällön arvottamisessa alkoi korostua realismin vaatimus,
erityisesti poliisityön hahmotus mutta myös vaikkapa rikollisuuden kuvaus. Kirjoissa
alettiin tarttua yhteiskunnallisiin kysymyksiin, esimerkiksi huumeongelmaan tai
perheväkivaltaan.
Kirjan myyntimenestys ei automaattisesti merkinnyt sitä,
että kyseessä on hyvä dekkari, mutta jos teos täytti kansainväliset mitat ja
vieläpä menestyi ulkomailla, suhtautuminen saattoi olla suopeampaa.
Ei suostu kuolemaan
Dekkarikritiikin perusteissa on Eila Pennasen ja
kumppaneiden jälkeen tapahtunut vain vähäisiä muutoksia. Keskeisin liikahdus on
se, että arvioijan subjektiivisuus ja lukuelämys kirjoitetaan herkemmin auki. "Arvostelijoilla
on hyvät ja pahat tapansa, hyvät ja pahat päivänsä", muistutti Liisa
Koskinen kritiikin inhimillisistä lähtökohdista Ruumiin kulttuurin numerossa 2/2000.
Koskinen myös viittasi kirjallisuuskritiikin vähenemiseen
sanomalehdissä. Sittemmin kritiikin kriisi on ollut suosittu keskustelunaihe. Dekkariarviointi
ei kuitenkaan ole suostunut kuolemaan. Se on vain paljolti muuttanut muualle,
käytännössä eri nettifoorumeille. Vapaan julkaisemisen aikakaudella kaikki
voivat olla kriitikkoja – tai ainakin kirjavinkkien ja lukijapalautteiden
antajia.
Lisäksi Kirjakäräjät pitää lippua korkealla. Vuoden 2000 toisessa
numerossa käräjöitiin 23 dekkaria. Numerossa 2/2009 päätoimittajan
editointiseulan läpi kulki peräti 49 arviota. Ne pyrkivät kertomaan lukijoille,
mitä kirjailijat ovat tavoitelleet ja onko tavoitteissa onnistuttu.
Sellaiselle viestille on aina käyttöä.
Lähteitä
Arvas, Paula: Rauta ja
ristilukki. Vilho Helasen salapoliisiromaanit. SKS 2009.
Arvosteleva
kirjallisuusluettelo. Valikoima arvosteluja. Kirjasampo.fi.
Eskola, Eija: Suositellut,
valitut ja luetut. Kirjallisuus kirjastoissa 1918–1939. Tampere University
Press 2004.
Kirja-arvosteluja. Helsingin Sanomien hs.fi/aikakone/ ja Kansalliskirjaston
digi.kansalliskirjasto.fi.
Kirja-arvostelujen korttiluettelo 1952–1970. Aakkosellinen
tekijäluettelo. Kansalliskirjasto.
Koskinen, Liisa: "Arvostelujen arvostuksesta." Pääkirjoitus.
Ruumiin kulttuuri 2/2000, 2.
Kukkola, Timo: Hornanlinnan
perilliset. 70 vuotta suomalaista salapoliisikirjallisuutta. WSOY 1980.
Pennanen, Eila: "Ajanvietekirjallisuus." Suomen kirjallisuuden historia VIII. SKS
1970, 299–321.
Pennanen, Eila: "Kirjallisuuskritiikki." Suomen kirjallisuuden historia VIII. SKS
1970, 371–417.
Pennanen, Eila: "Summassa Sariolassa." Parnasso 2/1969, 65–75. Julkaistu myös
teoksessa Kirjailijatar ja hänen miehensä
sekä muita esseitä. WSOY 1982.
Ruohonen, Voitto: Paha
meidän kanssamme. Matti Yrjänä Joensuun romaanien yhteiskuntakuvasta. Otava
2005.
Sara, Rauno: "Suomalainen
salapoliisikirjallisuus." Suomalainen
Suomi 1/1940, 34–37.
Varpio, Yrjö: Kirjallisuuskritiikki.
Tampereen yliopiston kotimainen kirjallisuus 1977.
Varpio, Yrjö, toim.: Kirjallisuuskritiikki
Suomessa. 2: kirjallisuuskritiikin väyliä ja rakenteita. Kirjastopalvelu
1982.
Artikkeli on
ilmestynyt ilman lähdeviitteitä Ruumiin kulttuurin numerossa 2/2019.
Suomen arvostelijain liitto SARV on tukenut artikkelin kirjoittamista.
Suomen arvostelijain liitto SARV on tukenut artikkelin kirjoittamista.