2016-06-29

Ysäribuumista EUstalgiaan

Tänä kesänä on ollut puhetta musiikin ysäribuumista. Festarilavoilla näkyy takavuosien tähtiä, ja aiheesta on valmisteilla Petri Luukkasen (mm. Tavarataivas) dokumenttielokuva Never-ending Dream.

Käytännössä buumilla on tarkoitettu tiettyä 1990-luvulla tehtyä ja koettua elektronista dance-musiikkia, eurodancea. Muistatteko? Pumppaava rytmi, simppelit hokemat, Dr Alban, Technotronic, E-Rotic...

Suomalaisia tekijöitä kansainvälisillä hittilistoilla ei vielä tässä vaiheessa näkynyt, vaikka puhetta menestysmahdollisuuksista riitti. Milloin breikkaamassa oli Waldo, milloin joku muu. Kotimaan hittilistoilla suomeksi laulettu dance kyllä menestyi, mainittakoon Movetron ja Aikakone. Ei niitä silloin eurodanceksi nimitetty ja hädin tuskin danceksikaan. Päivän sana oli teknopop. Nyt sitä termiä ei käytä kukaan.

Nostalgisissa ilmiöissä on kyse valinnoista. Helsingin Sanomien ysäribuumijutussa 29.6.2016 tutkijat Kimi Kärki ja Janne Poikolainen pohdiskelevat tilannetta. 90-luvulla oli muitakin musiikki-ilmiöitä, kuten grunge, brittipop, Spice Girls (ja lisättäköön vielä metallin ja räpin nousu tai mikä ettei myös maailmanmusiikki), mutta jostain syystä ne eivät ole kelvanneet nostalgian vetureiksi. Samalla lehtijutussa koko ysärinostalgia kuitattiin 30–40-vuotiaiden kulutushurmaksi, jossa joku aina onnistuu rahastamaan jotakuta muuta.

Tosiasiassa nostalgialla rahastaminen on ihan yhtä helppoa kuin jättihitin tekeminen. Hyvällä tuurilla joku toki siitä hetkellisesti leipänsä ansaitsee. Miksi musiikin nostalgiailmiöissä jotkut valinnat nousevat muita vahvempina esiin?

Kyse on melkein aina hauskanpidosta. Teini-iän angstit ja siihen liittyvät musiikit eivät kerää laajoja nostalgikkojoukkoja. Jo ennen ysäribuumia meillä oli iloisen 60-luvun popin paluu, 70-luvun soulin ja diskon henkiinherääminen ja "kasarihitit". Muistan, kun 90-luvulla järjestettiin 70's-bileitä. Ei niissä kuunneltu progea tai punkkia – vaan diskoa, ehkä hieman jytää myös.

Jos joku tekisi tutkimuksen musiikin nostalgiabuumeista viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana, iloa ja tanssia ei voisi sivuuttaa. Nostalgiabuumit nähdään usein keski-ikään ehtineiden ihmisten muisteluiden ja kulutuksen liittona, mutta mitäpä jos kyse onkin kehon viesteistä? Ei mieli halaja menneisyyteen vaan ruumis. Ihminen haluaa tanssia, ruumis muistaa vanhat liikkeet, tanssilattialla kaikki on taas hyvin.

Itse en koskaan erityisemmin innostunut eurodancesta musiikin kuuntelemisen ja kokemisen kannalta, mutta se kiinnosti minua teoreettisesti. Kirjoitin kirjassani Pophistoria, miten eurodance oli 90-luvun vallankumouksellisinta musiikkia, sillä se haastoi perinteisiä musiikintekemisen tapoja ja – ennen kaikkea – kielsi kansalliset rajat.

Bailausmusiikilla voi olla yllättäviä merkityksiä. Eurodanceen liittyy juuri nyt salainen takapotku. Eurodancehan syntyi ja kukoisti silloin, kun unelma yhteisestä Euroopasta eli vahvana. Nyt Eurooppa on kriisissä, yhtenäisyys rakoilee, ehkä kaikki pian murtuukin. Biitti sen sijaan jää pystyyn. Jos EU:ta ryhdyttäisiin perustamaan nyt, sitä pitäisi lähteä rakentamaan tanssilattialta eikä vallan norsunluutorneista. Kun joskus koittaa "EUstalgian" aika, porukka kuuntelee eurodancea ja koko parjattu musiikinlaji saa viimeistään silloin enemmän arvoa kuin se on saanut tähän mennessä.

Aiheesta lisää:
Janne Mäkelä: Pophistoria. Kuinka musiikki muutti maailman. Klaava 2014. E-kirja.
Simon Reynolds: Retromania. Pop Culture's Addiction to Its Own Past. Faber and Faber 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti