2017-07-21

J. Karjalainen – koko kansan artisti?

Lännen Median toimittaja otti minuun yhteyttä ja kysyi, onko J. Karjalainen koko kansan artisti. En nyt ota sen kummemmin kantaa siihen, mitä termillä "koko kansa" tarkoitetaan musiikin yhteydessä (olen kirjoittanut musiikin ja kansallisuuden suhteesta muun muassa teoksessa Kansainvälisen populaarimusiikin historia ja sen uudistetussa sähköisessä versiossa Pophistoria:kuinka musiikki muutti maailman). Enkä myöskään väitä, että olisi olemassa artistia, joka täyttäisi koko kansan vaateet (kirjaimellisesti ottaen sellaista artistia ei ole eikä koskaan voi olla).

Sen sijaan ryhdyin miettimään, mikä tekee J. Karjalaisesta artistin, joka Suomessa pääsee lähimmäksi tätä määrettä.

Näin J. Karjalaisen ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa Siilinjärven Huvikummulla. Huvikumpu oli tanssilava, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Siilinjärven taajamasta mäntyharjujen keskellä ja jonne päästääkseen piti kulkea kiemurtelevaa tietä soramonttujen läpi. Lisää soraa löytyi Huvikummun laajalta pihalta. Tanssilava itse oli tyypillinen matala ja leveä halli. Siellä oli hyvä soundi, mielenkiintoisia yhtyeitä, kohtalaisen mukavat järjestysmiehet ja usein outoja tyyppejä. Kerran eräs kaveri kehui, että viina maistuu paremmalta, jos siihen sekoittaa bensaa. Sitten hän otti hörpyn. Vartin kuluttua kaveri oksenteli huussin kulmilla. Huvikumpu oli Suomen tunnetuimpia keikkamestoja, muistaakseni muun muassa Eppu Normaalin suosikkilava.

J. Karjalainen oli niihin aikoihin saanut ensimmäiset hittinsä, Ankkurinapin ja Kolme cowboyta. Hän oli lyömätön live-esiintyjä jo tuolloin: pakoton, iloinen, puhui yleisölle. Kitaraa soittavan nuoren miehen ympärillä oli joukko ammattimuusikkoja, jotka muodostivat rytmin päälle ymmärtävän Mustat lasit -yhtyeen. Meininki oli hurmaava, mutta tuskin kukaan ajatteli, että tämä naivistisia sanoituksia ja yksinkertaisia blues- ja soul-sävelmiä hyödyntävä pitkätukka voisi joku päivä olla "koko kansan artisti". 

Niin kuitenkin kävi. Seuraavalla vuosikymmenellä J. Karjalainen oli Suomen suosituin artisti ja tietyssä mielessä hän on sitä edelleen. Musiikkituottajat – IFPI ry:n levymyyntitilastojen mukaan  mukaan Karjalainen on 850 000 myydyllä levyllään kaikkien aikojen myydyin artisti Suomessa. Taakse jäävät Kari Tapio, Jari Sillanpää, Kirka, Vesa-Matti Loiri ja Madonna. Seuraava pop/rock-artisti Hector on kymmenes, myytyjä levyjä hieman yli puoli miljoonaa.

Kun näin J. Karjalaisen ensimmäisen kerran, tiesin hänen olevan kotoisin pääkaupunkiseudulta. Kumma kyllä se ei oikein kuulunut hänen musiikissaan, päinvastoin kuin vaikkapa toisen aikakauden suosikin Tuomari Nurmion (tai Hectorin) kappaleissa. Monien artistien kohdalla paikka ja maantieteellinen tausta on näytellyt merkittävää roolia (Juice Juankoskelta tai Tampereelta, miten vaan, Ismo Alanko Joensuusta), mutta Karjalainen tuntui olevan ankkuroimaton tapaus. Maaseudun näkökulmasta hänessä ei ollut sellaista stadilaisuuden auraa, joka näkyi monessa muussa aikakauden esiintyjässä. 

Samoihin aikoihin Huvikummussa kävi esiintymässä uusromanttinen Musta Paraati, joka oli kaikessa rasittavuudessaan myös jollain tapaa kiehtova niin kuin Helsingin yhtyeet tapasivat olla. Tuntui kuin J. Karjalainen olisi maanläheisine musiikkeineen tullut toisesta todellisuudesta.

J. Karjalainen esiintyi muusikkotoveriensa Janne ja Olli
Haaviston syntymäpäivillä Tavastialla Helsingissä 2014.
Kuva: Panu Hallamaa / Creative Commons

Tietty viattomuus, ilo ja lapsenomaisuus olivat Karjalaisen kantavia voimia ja ovat osin edelleen. Hänessä on aitoutta, enkä nyt halua ottaa kantaa siihen, mikä on "aito artisti" (kysymys autenttisuudesta on pophistorian keskeisimpia ideologisia rakennelmia; olen käsitellyt sitä teoksessani John Lennon Imagined: Cultural History of a Rock Star). Karjalaista arvostetaan. 

On ihmisiä, jotka eivät voi sietää Karjalaisen lauluja, mutta heitä ei ole paljon. Hänestä pitävät kuuntelijoiden lisäksi niin kollegat (räppärit tekivät Et ole yksin -levystä tribuuttiversion, keväällä 2017 muusikot esittivät useita musiikillisia tervehdyksiä 60 vuotta täyttäneelle Karjalaiselle), musiikin toimiala (Karjalainen on tainnut saada Emma-palkintoja enemmän kuin kukaan muu) ja musiikkimedia (musiikkitoimittajat tykkäävät, kun artisti puhuu haastatteluissa pelkästään musiikista).

Kaikille pitkän uran tehneille artisteille tulee hiljaisempia kausia. Karjalaiselle sellainen sattui siihen vaiheeseen, kun hän jätti popmusiikin ja keskittyi fiktiivisen hahmonsa Lännen-Jukan amerikansuomalaisiin ralleihin. Se ei tuonut uutta jättimenestystä, mutta nosti artistin arvostusta. Tuli vaikutelma, että Karjalainen tekee, mitä haluaa. Hän on riippumaton, ja sellaista kunnioitetaan. Samoin kuin kunnioitetaan sitä, että hän on osannut säädellä omaa julkisuuttaan. Aikakaus- ja iltapäivälehtiä miehen vaitonaisuus muista kuin musiikkiaiheista on vuosien varrella saattanut häiritä, mutta ne eivät ole sitä pahemmin tuoneet esille. 

Musiikki- ja julkkisalalla on tapana takoa rautaa silloin, kun se on kuumaa, mutta Karjalainen on aina kulkenut omaa polkuaan omaan tahtiinsa. On jopa syntynyt vaikutelma, että hän on erakkoluonne. Haastatteluissa ja lavalla hän kuitenkin on varsinainen suupaltti ja yhtyejohtajanakin ilmeisen vahva ja määrätietoinen.

Nostaisin vielä yhden piirteen esille Karjalaisen musiikista. Hänen varhaisissa lauluissaan on paljon lastenlauluille tyypillisiä elementtejä, kuten nonsense-huumoria ja yksinkertaisia melodioita (esim. Apinaorkesteri, Karilla on saksofoni, Elina, anna tukkasi kasvaa), jopa tuutulaulumaisuutta (mielestäni Sankarit sopii paremmin lastensängyn äärelle kuin suurten urheiluvoittojen yhteyteen). Olen huomannut, että sellainen resepti kantaa helposti sukupolvien yli. Beatlesin Yellow Submarine ja David Bowien Starman vetosivat lapsiin. Suomessa saman tekivät myöhemmin vaikkapa Ultra Bra ja PMMP. Kun laulu tarttuu lapseen, se pysyy mukana läpi elämän.

Ei pidä tietenkään unohtaa sitä, että Karjalainen on loistava lauluntekijä. Jos kuka vaan tekee lauluja neljä vuosikymmentä, niin pakosta mukaan mahtuu muutama hyvä kappale. Karjalaisella niitä on kymmenittäin: omia suosikkejani ovat Doris, Mä meen, Hän, Villejä lupiineja, Keihäänkärki ja Mä käännyn hiljaa pois

Mistä päästäänkin siihen, että vain aika ja yksin aika tekee laulajasta "koko kansan artistin". Pitkän uran rinnalle tarvitaan sitten nippu hienoja lauluja, aitoutta ja riippumattomuutta. Resepti on hieman toinen iskelmän alueella, mutta se on sitten eri tarina.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti