Jännitysromaanini Juoksu
aikaa vastaan ilmestyi tammikuussa 2018. Romaanissa entinen dopingjuoksija
ja nykyinen yksityistutkija Boy Elävä saa
toimeksiannon, joka vie hänet eri puolelle Suomea, Helsingistä Kuopioon ja
Kouvolaan, Pohjanmaalle ja Lounais-Suomeen. Boy etsii ja on etsittävänä. Hän
on välillä cool, välillä hämmentynyt. Mukana roikkuu ihminen, joka näyttäisi
olevan... aikamatkaaja.
Kun on tullut viidenkympin
ikään ja kirjoittanut koko elämänsä, julkaistavaakin on ehtinyt kertyä.
Olin ennen romaaniani ennen julkaissut tutkimuksia,
tietokirjoja, lehtijuttuja, kritiikkejä ja lauluja.
Siksi olinkin yllättynyt ja hämmentynyt siitä, mitä tunsin
sisälläni, kun romaani oli hiottu Gummeruksen kustannustoimittajan kanssa valmiiksi lähtemään maailmalle. Luulin olevani
rutinoitunut kirjoittaja, kaiken nähnyt. Sen sijaan ajattelin viikkotolkulla vain
yhtä kysymystä: Mitä helkkaria olen oikein mennyt tekemään?
Pajatsoa ja kuunnelmaa
Ensimmäinen juttuni julkaistiin, kun olin 12-vuotias. Pelasin
vuotta nuoremman kaverini Arton kanssa ahkerasti pajatso-nimistä kolikkopeliä Pohjois-Savossa, Pielaveden Essolla. Sellainen oli sallittua siihen aikaan – tai ei ainakaan
kovin kiellettyä. Viikkorahat ja palautuspulloista saadut pienet
tulonlähteet kuluivat nopeasti. Ehdotin Artolle, että mehän voisimme kirjoittaa
jonkin jutun Joka Poika -nimiseen
kristillishenkiseen harrastuslehteen, siitä jopa maksetaan.
Se oli Artosta hyvä ajatus. Kirjoita sinä, hän sanoi.
Ja minä kirjoitin. Jutun aiheena oli murteiden katoaminen
Suomesta. Eivät ne minnekään olleet katoamassa, mutta tervehenkinen pohdinta vetosi
toimittajiin ja saimme parikymmentä markkaa. Ja niin pajatso taas kilisi ja helisi.
Kirjoittelin enimmäkseen lauluja, mutta kokeilein muutakin. Kun olin kaksikymppinen, sain maailmanparannusta ja
huumoria yhdistelevän scifi-kuunnelman Yleisradioon. Mielestäni itse äänittämäni
Winston oli parempi kuin radioteatterin versio, mutta olin tietenkin
tyytyväinen. Yleisradio, vau! Oliko muita radioita edes olemassa? Ja kaiken lisäksi maan johtava kriitikko, terävästä kynästään
tunnettu Jukka Kajava, "kauhea Kajava", oli Helsingin Sanomissa myötämielinen tarinaani kohtaan. Yritin olla
välittämättä siitä, että hän luuli minun olevan 16-vuotias.
Kuvittelin hetken aikaa itselleni kirjoittajan uraa, rocktähteyskin
olisi kelvannut. Niin ei käynyt. Päädyin tutkimaan kulttuuria ja historiaa. Se oli ihan hyvä niin.
Teininä taas
Tavallaan piti siis kypsytellä useampi vuosikymmen ennen
kuin olin valmis palaamaan sepitteisiin (no, laulutkin ovat sepitteitä tai
jotain sinne päin, mutta ehkä palaamme tähän myöhemmin). Mutta olisiko sittenkin
pitänyt odottaa vielä pari vuosikymmentä lisää?
En ollut talvella 2018 valmis.
Tunteiden myrsky vyöryi kuin teini-ikäisellä. Maanantait, keskiviikot ja
perjantait iloitsin romaanistani. Tiistait ja torstait vaivuin epätoivoon.
Viikonloput menivät tunteiden vuoristorataa osapuilleen tuntipohjaisesti. Unet
jäivät vähiin.
Nyt kun julkaisusta on kulunut aikaa, laineet ovat jossain
määrin tasoittuneet. Ajattelen asian niin, että otin homman tosissani. Taisin
palata henkisesti ajassa taaksepäin niihin vuosiin, kun ihminen kasvaa ja etsii
– ja koettelee itseään. Taisin nyt koetella itseäni jopa enemmän kuin
nuorena. Kokeilin jotain uutta ja panin paljon peliin. Se on hienoa vaikkei
ehkä hyväksi viisikymppisen terveydelle.
Mielestäni onnistuin hyvin, en varmaankaan täydellisesti (palautteet ovat olleet samanlaista vuoristorataa kuin tunteeni), mutta juuri sillä tavalla sopivasti, että jäi nälkä. Saa nähdä, olenko
seuraavalla kerralla valmiimpi. Toivottavasti en ihan täysin.