Mennyt musiikki kiinnostaa, mennyt kirjallisuus ei

Viime vuosina varsinkin musiikissa menneisyys on tunkenut leveällä rintamalla osaksi nykyhetkeä: On retrotyylejä, comeback-kiertueita ja musiikkielokuvia. Netti ja some täyttyvät vanhasta musiikista. Joka päivä löydetään jokin unohdettu nimi.

Miksi kirjallisuudessa ei tapahdu tätä samaa? Missä ovat proosan Sixto Rodriquez (1970-luvun folkmuusikko), runouden Sister Rosetta Tharpe (sähkökitaran soiton edelläkävijä) ja muut "löydöt"? Tai Billie Holidayn, Beatlesin ja Abban kaltaiset kestosuosikit?

Varsinkin Suomessa koko ajatus tuntuu vieraalta.

Kuvanveistäjä Essi Renvall ikuisti
Helvi Hämäläisen 1943.
Lähde: Wikipedia.

Löydöistä ainoa kunnon esimerkki, jonka saan mieleeni, on Helvi Hämäläinen, vuonna 1930 ensimmäisen teoksensa julkaissut kirjailija. Pitkän tauon jälkeen hänen olemassaolonsa havaittiin uudestaan 1980-luvun lopussa.

Sen jälkeen – ei suuria löytöjä. Se on kummaa. Ja sääli myös. Joukossamme elää vanhoja kirjailijoita, joiden tuotanto ei kiinnosta ketään.

Dekkari löydettiin 1980-luvulla

Samoihin aikoihin kun kahdeksankymppinen Helvi Hämäläinen sai Finlandia-palkinnon runokokoelmastaan Sukupolveni unta, innostuin rikoskirjallisuudesta. Olin nuorempana lukenut niitä paljonkin, muun muassa Agatha Christien ja Mauri Sariolan dekkareita ja Alistair MacLeanin jännäreitä. Sitten jätin ne. Olin saanut jostain päähäni, että jännärit ovat roskaa niin esteettisesti kuin sisällöllisesti, siis huonosti kirjoitettua ja nykytodellisuudesta erkaantunutta kirjallisuutta. 

Kesti muutama vuosi tajuta, että dekkareissa riittää tyylin ja sisällön kirjoa yllin kyllin. Ja että silkka jännitysnautinto voi olla ihan yhtä pätevä syy lukea tarinoita kuin viiltävän tarkka yhteiskunta-analyysi.

Nyt kun ajattelen 1980- ja 1990-luvun dekkaritarjontaa, niin menneisyys tunki esiin joka paikassa. Tunnustettujen hard-boiled-mestarien kuten Raymond Chandlerin ja Dashiell Hammettin teoksia oli Suomessakin tarjolla uusina painoksina. Book Studio ja muut pienkustantajat julkaisivat Fredric Brownin ja Jim Thompsonin kaltaisten unohdettujen noir-jännäristien tarinoita. Seniorikirjailijoita kuten Patricia Highsmithiä kehuttiin.

Dekkarihistoria kiinnosti. Aiheesta ilmestyi tietokirjoja. Suomen dekkariseura julkaisi Ruumiin kulttuuri -lehdessä laajoja artikkeleita.

Sitten menneisyys kuoli. 2000-luvun alkuvuosista lähtien dekkari on asettunut muun kirjallisuuden rinnalle: vanha ei enää kiinnosta. Ainakaan sitä ei enää pahemmin julkaista, eikä se muutenkaan herätä suurempaa huomiota. Ruumiin kulttuurissa siitä vielä kirjoitetaan.

Jokunen poikkeus toki löytyy. Agatha Christie ei suostu kuolemaan. Yleisproosan puolella Minna Canth kiinnostaa, ainakin sillä tavalla, että hänestä julkaistaan niin elämäkertoja, tutkimuksia kuin romaaneja. Sitä en tiedä, kuinka paljon Canthin teoksia luetaan.

Vanhasta tuli huonoa

Olen välillä yrittänyt palata vanhoihin dekkarisuosikkeihini. Otetaan vaikka Quentin Patrick, 1950-luvun suurimpia menestyjiä, jonka taustalta löytyivät amerikkalaistuneet britit Richard Wilson Webb ja Hugh Wheeler (vuodesta 1954 eteenpäin QP:n teoksia kirjoitti yksin Wheeler). Periaatteessa New Yorkin "high societyyn" sijoittuva teokset yhdistelevät näppärästi ihmissuhdedekkaria ja psykologista jännäriä. Viaton päähenkilö joutuu syytetyn penkille, alkaa piinaava jahti. Ikävä kyllä tarinoissa usein esiintyvä femme fatale -elementti ei oikein enää toimi.

Isä–poika-suhde joutui koetukselle 1954.

Taideväärentämisen maailmaan sijoittuva
Ripley-sarjan toinen teos ilmestyi alkujaan
1970 ja suomeksi 1985.

Toinen vanha suosikkini Ross Macdonald yksityisetsivätarinoineen tuntuu melko lailla uneliaalta kirjoittajalta. Ja kolmas, se suurin, Patricia Highsmith... En ole esimerkiksi uskaltanut palata vuosina 1955–1991 ilmestyneisiin Tom Ripley -tarinoihin. Kieroon kasvaneista mutta samalla sympaattisista rikollisista on viime vuosina saatu nauttia jännäreissä kylliksi. 

Pelkään, että ne peittoavat Ripleyn.

Ovatko kirjailijat nykyisin parempia? Tai kustannustoimittajat? Onko Word-tekstinkäsittelyohjelma vapauttanut tarinaniskijät kirjoituskoneen asettamista rajoituksista? 

Hyvää proosaa on helpompi tehdä kuin 1950-luvulla, niinkö?

Miten tanssia kirjallisuutta?

Perusselitys tälle kaikelle on, että maailma ja elämä ovat muuttuneet ja samalla tarinankerronnan ihanteet. Vanha ei toimi.

Jos näin on, niin miksi kummassa tämä sama ei päde musiikkiin? Musiikkia on kirjallisuuden tavoin joka päivä tarjolla entistä enemmän, mutta niin vain Abba ei suostu väistymään. Se pärjää ja tuntuu ajattomalta siinä missä 1950–1970-lukujen Suomi-jännärin kuningas Mauri Sariola ei.

Ehkä kirjallisuus- ja musiikkiteosten pituudella on jotain tekemistä asian kanssa. Vanhahtava kirjoitustyyli, sellainen, jossa niitä näitä jaaritellaan, pahimpia kirosanoja hemmetti vieköön vältellään ja lauseet verbiin lopetellaan, jaksaa viehättää kappaleen pari muttei 256 sivua. Kolmeminuuttinen pophitti 1970-luvulta toimii edelleen, vaikka soundit eivät ole tätä päivää.

Vanhan kirjan omaksuminen vaatii lukijalta enemmän työtä. Pitää lähestyä ja tunnustella, suhteuttaa kaikki ilmestymisajankohtaan ja miettiä, mitähän tuokin lohkaisu tarkoitti. Oliko se huumoria, ja miksi minua ei naurata?

Ja onhan tosiasia, että kirjoitettu teksti ei saa ruumiseen liikettä samalla tavalla kuin musiikki. Miten tanssia romaania? Kirjallisuuden nauttimismuodot ovat jossain määrin kapeammat kuin musiikin. Saa nähdä, muuttaako äänikirjan kasvava suosio tätä kuviota.

Historian reunalta

Vanhojen romaanien heikko retrokunto ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö menneisyydestä edelleen löytyisi kirjoja, joita kannattaisi kokeilla. Se on todettu, että bestselleristit eivät juurikaan jaksa kiinnostaa nykylukijoita, mutta ehkä on jotain muuta...

Dekkarihistoria kiinnosti 1980- ja 1990-luvulla, koska kyseessä oli lajityyppi, johon mahtui unohdettuja nimiä ja jonka status oli ollut heikko. Se oli ollut kirjallisuuden kentällä altavastaaja. Sille haluttiin antaa sellainen arvo, jonka se ansaitsi.

Niin myös tänä päivänä historian rajoilla, reunoilla ja varjoissa voi lymytä yllätys. Jostain sieltä varhaisten maahanmuuttajien, sukupuolestaan epätietoisten, unohdettujen genre-sukkuloijien ja kaupallisesti epäonnistuneiden kokeilijoiden joukosta joku joskus vielä löydetään.