Luolassa Nubbenin levyjen kanssa

Vietin vuonna 2018 melko suuren osan ajastani "Luolassa", osapuilleen 20–30 metriä maan alla keskellä Helsinkiä. Seuranani oli noin 16 000 äänilevyä ja loputon ilmastointilaitteiden humina.

Äänilevyt olivat aikanaan kuuluneet taiteilija Lars-Gunnar "Nubben" Nordströmille. Suurin osa eli tarkkaan ottaen 11 320 levyä oli vinyylialbumeja (loput olivat gramofonilevyjä eli "savikiekkoja", single- ja ep-levyjä ja cd-levyjä). Useimmat ihmiset eivät ole eläissään nähneet kerralla sellaista vinyylilevyjen määrää muuten kuin levykaupassa – jos sielläkään.

Nordström oli Helsingissä asunut suomenruotsalainen taiteilija, jolla oli kaksi elämäntehtävää: hän teki modernistista taidetta ja keräsi yhdysvaltalaisia jazzlevyjä. Hänen taidettaan on Suomessa esillä taidemuseoissa ja monissa julkisissa tiloissa. Levyt hän sen sijaan piti kotonaan. Nubbenin kuoltua levyt päätyivät vuonna 2015 Kansalliskirjastoon, jossa jonkun oli syytä tehdä niistä tarkempaa selkoa.

Se joku olin minä. Minun tehtävänä oli luetteloida noin 50 hyllymetrin verran Nubbenin vinyylialbumeja. 

Olin usein kohtalaisen varhain liikkeellä. Ovi kirjaston maanalaiseen kokoelmatilaan surahti auki kello 8.15. Suuntasin askeleeni levykaapeille (niitä oli 13), otin pinon levyjä, vein saaliin työpöydälle ja aloin luetteloida.

Humiseva ääni väsytti minua. Huonon äänen pystyy voittamaan vain sulkemalla korvansa tai ottamalla käyttöön parempia ääniä. Koska minulla ei ollut Luolassa levysoitinta, turvauduin digiteknologiaan. Kuuntelin Spotifysta niitä levyjä, joita kulloinkin luetteloin, välillä kuulokkeiden kanssa, useimmiten ilman.

Kollegat kävivät joskus ihmettelemässä. Heillä oli kiireitä, oli palaveria palaverin perään ja muuta mukavaa. "Sinulla täytyy olla Kansalliskirjaston coolein työ", arkistokokoelmien päällikkö Jouni Ahmajärvi sanoi. Vähättelin asemaani ja vaihdoin Lester Youngin soljuvan soiton tilalle hieman kulmikkaampaa meininkiä.

Tunsin olevani etuoikeutettu ja samalla syyllinen johonkin rikokseen. Minullehan jopa maksettiin tästä työstä.

Huomasin, että Luolassa jazz kuin jazz ja sen kaikki johdannaiset ja sukulaiset toimivat oikein hyvin: Minua innostivat 1910- ja 1920-lukujen ragtimet, stride-pianistit ja bluesnaiset, 1930-luvun swing ja jopa big band, josta en ole aiemmin ollut niin erityisen innoissaan (saattaa johtua omasta surkeasta big band -kokemuksesta, joka tapahtui Oriveden opiston musiikkilinjan yhteistyöhankkeessa 1985 ja kesti noin tunnin; siitä joskus toiste enemmän). Diggasin sotienjälkeistä bebopia, cool jazzia, hard bopia ja 1960-luvun kokeellista jazzia.

Fuusiojazzia joukossa ei ollut paljon. Nubben ei pitänyt sähköbassosta, "sitä alkaa olla ihan liikaa", taiteilija nurisi 1970-luvun puolivälissä Rytmi-lehden haastattelussa.

Luettelo valmistui suunnilleen neljän kuukauden työrupeaman jälkeen. Kirjoitin Nubbenin harrastuksesta myös kirjan, sain oheisartikkelien muodossa hieman apuja alan asiantuntijoilta Matti Laipiolta ja Pekka Gronowilta.

Kirjassa käyn läpi äänilevykeräilyn historiaa Nubbenin toiminnan kautta. Nubben itse oli melko lailla kaikkiruokainen (sitä sähköbassoa lukuun ottamatta), eikä hän ollut ensipainoksien tai harvinaisuuksien perään, vaikka toki niitäkin hänelle kertyi. Monet Miles Davisin kuuluisimmista levyistä päätyivät hänelle hollantilaispainoksina.

Kirjassa on puhetta niukkuudesta ja runsaudesta, pläräilystä ja kuuntelemisen tavoista ja myös siitä, kun on paljon levyjä muttei levysoitinta. Nubben alkoi hankkia vinyylilevyjä 1950-luvulla, mutta levysoittimeen hänellä oli varaa vasta vuonna 1961 (se olikin sitten hieno soitin, Braunin SK 6, hinta vastasi pankkivirkailijan kolmen kuukauden palkkaa).

Musiikki on sillä tavalla ihmeellistä, että siitä voi nauttia muutenkin kuin kuuntelemalla, vaikkapa katselemalla komeita jazzkansia, puhumalla soittajista tai tanssimalla.

Saattaa olla, että pyörähtelin Luolassa muutaman kerran. Kirjaa en sentään siellä kirjoittanut. En tiedä, olisiko pääni kestänyt sitä.

Luettelo Nubbenin levyistä on täällä.
Kirja on luettavissa täältä.

L-G Nordströmin jazzkokoelma

Lars-Gunnar ”Nubben” Nordström (1924–2014) oli ei-esittävän taiteen edelläkävijöitä Suomessa ja intohimoinen jazzmusiikin ystävä. Jazzharrastus syttyi vuonna 1941, kun hän kuuli radiosta Duke Ellingtonin kappaleen Mood Indigo. 1950-luvun lopulla Nordström ryhtyi keräämään vinyylialbumeja, joita lopulta karttui yli 11 000 kappaletta. Kaikkinensa Nordström hankki 16 000 äänilevyä. Valtaosa Nordströmin kokoelmasta sisältää yhdysvaltalaista jazzmusiikkia. Hänen suosikkiartistejaan olivat Louis Armstrong, Count Basie, Benny Goodman, Duke Ellington ja muut 1930–1940-luvun suuret nimet. Häntä kiinnostivat myös bebop, 1950-luvun jazz ja kokeelliset tekijät kuten Ornette Coleman ja John Coltrane. Nordström puhui usein jazzin ja hänen taiteensa kytköksistä. Vuonna 2015 L-G Nordströmin Säätiö lahjoitti hänen jazzkokoelmansa Kansalliskirjastolle.

Lars-Gunnar ”Nubben” Nordström (1924–2014) was a Finnish pioneer of non-representational art and a passionate friend of jazz music. His interest in jazz began in 1941 when he heard Duke Ellington’s Mood Indigo on the radio. In the late 1950s, he started collecting vinyl albums which eventually numbered more than 11 000 copies. In all, Nordström purchased 16 000 records. This collection comprises mostly jazz music produced in the USA. His favourite artists were Louis Armstrong, Count Basie, Benny Goodman, Duke Ellington and other great names of the 1930s and 1940s. He was also interested in bebop, 1950s mainstream jazz and experimenters such as Ornette Coleman and John Coltrane. He often talked about how jazz music had links with his art. In 2015, the Foundation for Constructive Art donated Lars-Gunnar Nordström’s music collection to the National Library of Finland.