Kun Paavo Nurmi juoksi sata vuotta sitten pitkien ratamatkojen maailmanennätyksiä, ihmiset hämmästelivät: tämän parempaan kukaan ei kykene, inhimillisen suorituskyvyn äärirajat on saavutettu.
Puhe suorituskyvyn rajoista nousi mieleen, kun selasin Suuren toivelaulukirjan uusinta julkaisua. Toivelaulukirja alkoi ilmestyä 1976, eikä loppua tunnu näkyvän. Sarjan osia on ilmestynyt kolmattakymmentä ja niitä on painettu yli 1,2 miljoonaa kappaletta. Uusimpaan teokseen on koottu kirjasarjan suosituimpia lauluja. Sivuilta löytyy muun muassa Oskar Merikannon järisyttävä Oi, muistatko vielä sen virren. Katselin nuotteja ja otin käteen kitaran. Jokin ei ollut kohdallaan.
Sävellajit ovat pudonneet
Kaivoin esiin Suuren toivelaulukirjan ykkösosan (siitä muuten on otettu ainakin 25 painosta). Oi, muistatko vielä sen virren on sivulla 58. Sen sävellaji on F-duuri. Uudessa kirjassa sävellaji sen sijaan on C-duuri. Nuottilinjaa katsellessa selviää, että sävellajia ei ole nostettu vaan laskettu ja peräti kvartin verran. Se on paljon. Ennen ylin ääni oli kaksiviivainen d, nyt se on yksiviivainen a. Hyvä niin. Uusi sovitus sopii lauluäänelleni paremmin.
Alin ääni menee tavallisen nuottiviivaston eli diskanttiviivaston alapuolelle pieneen g:hen. Ihan hyvä sekin.
Selasin ja vertailin hieman lisää: kansanlauluklassikko Karjalan kunnailla on pudonnut puolitoista sävelaskelta (Gm --> Em) samoin kuin lastenlaulujen parhaimmistoon kuuluva Peppi Pitkätossu (F --> D). Joululaulu Maa on niin kaunis kulkee yhden sävelaskeleen alempana (D --> C). Äkkiseltään löytyy vain yksi laulu, joka on 45 vuoden ajan pysynyt samassa sävellajissa (Vain pieni kansanlaulu, Cm).
Jäin arvelemaan syytä muutokseen. Ehkä se on fysiologista? Muistelen lukeneeni, että varsinkin länsimaissa ihmisen puheääni on sadassa vuodessa laskenut huomattavasti. Vai olisiko syy säestyksellinen? Vielä 1970-luvulla laulut nuotinnettiin pianosäestykselle, kun taas nykyään suositaan kitaraa. Jokainen kitaransoittaja tietää, että Karjalan kunnailla on helpompi ottaa E-mollista kuin G-mollista.
Tai ehkä syyt liittyvät estetiikkaan. Ennen vedettiin korkealta ja kovaa, nykyään otetaan matalammalta. Kirkas aikuisääni on kai 2020-luvulla epäilyttävä, matala on vakuuttava, auktoriteettinen.
Vai onko kaiken takana kansanvallan ääni? Takavuosikymmeninä lauluja kenties sovitettiin enemmän koulutetulle, korkeisiin nuotteihin yltävälle lauluäänelle, nykyisin sen sijaan tavislaulajille. Oma asiansa olisi pohtia, onko sukupuolten välinen tasa-arvo edistynyt myös laulukirjoissa. Tai onko laulajakunta ikääntynyt ja sitä mukaa ääniala laskeutunut pykälän pari alaspäin?
Maamme jymisee
Kerran muuan soittokaverini neuvoi minua, että yhteislauluja säestettäessä kannattaa transponoida kappale sellaiseen sävellajiin, ettei korkein ääni mene kaksiviivaisen c:n yläpuolelle ja että se c:kin on oikeastaan syytä pitää sellaisena kiekaisuna. Että ei jäädä siihen liian pitkäksi aikaa kärsimään.
Taitaa olla niin, että nyt se kiekaisukin on laskenut yksiviivaiseen a:han (se on se sävel turvallisesti keskellä tavallista nuottiviivastoa).
Olisiko kukaan voinut kuvitella tätä sata vuotta sitten? Tai mennäänpä vielä kauemmaksi. Kansalliskirjaston digikokoelmista löytyvän Maamme-laulun ensimmäinen nuotinnos on vuodelta 1848. Sävellaji on D-duuri.
Vuonna 1976 se oli A-duuri. Vuonna 2021 se on G-duuri. Pudotusta on matkan varrella tullut peräti kvintin verran.
Kansallishymnimme soinnahteli 173 vuotta sitten kirkkaana. Nykyisin se soi muhkeana, matalalta. Milloin ihmisäänen rajat tulevat vastaan?